Se tuli meille ihan yllättäen.
Yritin kohteliaasti kieltäytyä.
Sitten jyrkemmin. Ei mennyt vieläkään perille ja nyt meillä on pieni laatikko, jolle en tiedä mitä tekisin.
Kaveri siis toi meille muutamia vauvanvaatteita, kun ei meillä vielä vauvaa ole ja kyllähän me nyt varmasti ihan kohta aletaan niitä hommailemaan, kun ikääkin on tullut jo niin paljon ja ja ja..
Kieltäydyin muutamaan kertaan kohteliiasti. Sitten jyrkemmin. Vikalla keralla suorastaan tylysti, mutta niin tää kaveri nakkasi meille viime perjantaina laatikon.
Meinasin heittää sen suoraan kierrätyslaatikkoon, mutta tää tyhmä pää päätti toisin. "Voishan sitä ihan vaan nopeasti kurkistaa mitä siellä on, sittenhän se olisi katottu läpi." Perjantaina ihan hiljaa yksinäisyydessäni hypistelin pieniä vaatteita (jotka oli muuten tajuttoman ihania, just mun tyylisiä).
Lauantaina olin viemässä laatikkoa kierrätyslootaan samalla kuin muita tavaroita, mutta jostain sisältä joku pieni ääni huusi suoraan korvaan: ÄLÄ HELVETISSÄ PÄÄSTÄ IRTI!!!
Siinä sitten lootalla seisoskelin varmaan vartin ja mietin mitä teen. En tee noilla vaatteilla yhtään mitään, ne muistuttaa mua joka aamu siitä kuinka epäonnistunut yksilö mä olen, kuinka mun elämä ei ole sitä mitä mä haluan, kuinka elämä on täysin syvältä välillä... Mutta joku pieni osa musta piti kynsin ja hampain tästä laatikosta kiinni. Ehkä mä tarvin näitä joskus? Jos mä säästän näitä vaikka vaan kuukauden? Jos mä heitän tän nyt pois, tarkottaako se sitä, että luovun toivosta? Nyt heität ton laatikon pois, ni sit et ainakaan saa mitään vauvaa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä!
Niin meille palasi laatikko. Laatikko asustaa meidän portaiden alla pois silmistä, muttei kuitenkaan pois mielestä.
En tiedä mitä sille tekisin.
Ei mun elämän pitänyt mennä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti